”Moottoriurheilu on vaarallista. Olet alueella omalla vastuullasi!” Olemme vasta lähestymässä Alastaro Circuitia, kun tien varrella kököttävä keltainen kyltti jo huutelee paljonpuhuvia varoituksia. Nielaus.
Kello lähestyy puoltapäivää Loimaaseen nykyisin kuuluvalla Alastarolla. Luvassa on neljä tuntia ElämysLahjojen järjestämiä autourheiluelämyksiä. Päivä on kuuma – ratarakennuksen suuri digitaalinäyttö näyttää parhaimmillaan 27 celsiusastetta – mutta onneksi laaja pilvipeitto hillitsee hellettä ja hikikarpaloita.
Paikalle saapuneet ihmiset pääsevät valitsemaan neljän vauhdikkaan kyydityksen välillä riippuen siitä, haluavatko he kiihtyä sataseen sekunnissa dragsterin takapenkillä, kokea 700 hepan hirnahtelut Nascar-autossa, lähteä hallittuun luisuun huippuunsa viritetyssä Nissanissa vai tuntea kurvit mahanpohjassa Formula 3 -tyyliin.
Autot vuorottelevat moottoriradalla. Välillä pitkänokkainen dragster viuhahtaa ElämysLahjojen katoksen ohi täyttäen hetkellisesti tärykalvot tärinällä, toisinaan drifting-auto heittelehtii ohitse leyhytellen palaneen kumin käryä ympäriinsä. Renkaat ulvovat, vinkuvat ja kirkuvat. Pärinä, rutina ja revitys täyttävät ilman. Ihmisiä on paikalla kiitettävästi, ja kyydissä vastikään käyneet tunnistaa pilkkeestä silmissä, virneestä huulilla sekä juuri ja juuri erottuvasta tärinästä jaloissa.
Minulle on varattu F3-kyyditys. Punaista vauhtihirmua ohjastaa mukava ja luotettavan oloinen liettualainen kuski nimeltä Rokas Markevičius. Olen nähnyt hänen ajavan radan ympäri lukuisia kertoja ennen omaa vuoroani, joten pelko ei korvenna kurkkuani. Arempi asennoituminen olisi ymmärrettävissä, sillä olin vain pari viikkoa aiemmin mukana ulosajossa tuiki tavallisella moottoritiellä. Silloin oli hengenlähtö lähellä, mutta kuin ihmeen kaupalla vältyimme henkilövahingoilta. Reissu jäi viimeiseksi vain Mersu-vanhukselle.
Vasta siinä vaiheessa, kun minut istutetaan Rokasin taakse auton kyytiin ja joka puolelta esiin luikertelevat punaiset turvavyöt kiristetään ylleni, tunnen hengitykseni kiihtyvän. Näen välähdyksenomaisen muiston itsestäni istumassa pelkääjänpaikalla, kun Mersu kiitää vastaantulevien kaistan kautta pöpelikköön. Näen, kuinka tarraan vaistomaisesti kiinni sekä kuskista että Mersun ovesta ja valmistaudun törmäykseen – ja kenties kaiken loppuun. Mielikuvitukseni heittää lyhyitä kuvauksia siitä, miltä sama saattaisi näyttää Formula 3 -autolla.
Hengitän syvään ja työnnän alitajunnan kokoon kursimat pelottelut pois mielestä. Nyt mennään eikä meinata!
Rokas rullaa radalle ja painaa tallan pohjaan. Ensimmäinen mutka sieppaa reippaasti mahanpohjasta. Nopeasti kehoni kuitenkin tottuu vääntöön. Kypärä heilahtelee ilmavirran käsittelyssä. Katselen typerästi virnuillen ympärilleni Rokasin kaarrellessa, jarrutellessa ja kaasutellessa ammattimaisesti. Upeaa!
Tulemme loppu- ja lähtösuoralle. Niko Pesosen ohjastama drifting-auto kurvailee edellämme, joten posotamme valkoisen savuverhon läpi. Savua renkaistaan syöksevä takavetoinen Nissan Skyline ilmestyy vuorotellen näkökenttääni Rokasin kypärän molemmin puolin.
Päästyään suoran loppuun Rokas kurvaa tietä antavan Pesosen auton ohi, ja toinen kierros pääsee vauhtiin. Kolme kierrosta hilkun verran alle kolme kilometriä pitkällä radalla tärisyttävät kehoa ja mieltä. Mieli olisi kernaasti hurauttanut pari ylimääräistäkin kertaa radan ympäri, mutta jännittynyt keho kiittää, kun Rokas ohjastaa auton lopulta pois vauhdin hurmasta ja takaisin lähtökuoppiin.
Saatuani kypärän päästäni ja vyöt yltäni kättelen hymyilevää Rokasia. Meillä ei ehkä ole yhteistä kieltä, mutta Rokas tietää varmasti tunteeni. Pilke silmissäni, virne huulillani ja aivan aavistuksen verran vapisten askellan sivuun ja annan vuoron seuraavalle hurjapäälle.
Ulosajon jälkeen vahvin tunne oli, että on hienoa olla elossa. Tunnen jotain samansuuntaista nytkin, mutta henkiinjäämisen sijaan se johtuu uudesta kokemuksesta – eikä tällä kertaa tarvitse istuskella moottoritien varrella odottamassa hinausautoa ja poliisipartiota.
Arttu Salminen
Freelance-kirjoittaja