Olin pikkupoikana kova kiipeilemään. Olin todellinen Tarzan (ainakin omasta mielestäni), kun kiipeilin alushousut jalassa männyn latvoissa. Välillä yritin kurkotella puusta puuhun, mutta taidot eivät siihen riittäneet. Iltaisin ennen nukkumaan menoa otin esille jo kolme kertaa luetun Tarzan-sarjakuvan, ja luin sen vielä kerran. Sitten kasvoin ja tämän jälkeen kului 20-vuotta ilman Tarzan-leikkejä.. Nyt viime viikolla sattuma johdatti minut taas Tarzan-leikkien pariin. ElämysLahjojen virkistyspäivä Turun Flowparkissa ja parasta pihviä ikinä Skanssin Martinassa. Mutta se niistä pihveistä – nyt sitten itse elämyksen kimppuun.
Täytyy nyt heti alkuun myöntää, etten ollut aluksi kovinkaan innoissani kyseisestä elämyksestä (sori Joni the Markkinointipäällikkö, näin se vaan oli). Olin ihan varma, että Flowpark olisi liian helppo. Pikkupoikana ehkä männyn latvat ja Väskin Seikkailusaaren köysiradat olivat tuntuneet joltain, mutta nyt ne eivät välttämättä tarjoaisi haastetta… näin ainakin ajattelin.
Ensimmäiselle radalle kiivettyä huomasin kuitenkin, että viimeiset viisi vuotta tietokoneen ääressä olivat tehneet tehtävänsä. Jo helppo rata herätti pieniä kuumotuksia ja olin jumahtaa köysirappusten puoleen väliin niiden muka horjuessa liikaa. Ja siitä se Flowpark sitten nappasi otteeseensa.
Kun ensimmäisestä radasta oli selvitty, vanha korkean paikan pelko oli jo alkanut vähän heräillä. Siinä sitten päätettiin vähän kierrellä ja katsastella, että minkälaisia ratoja oikein oli tarjolla. Vaikka oltiin porukassa sitä mieltä, että helppo rata oli tarpeeksi haastava, jostain syystä päädyttiin hyppäämään astetta vaikeampaa rataa kokeilemaan. Punaisella vaikeusastemerkinnällä varustettu oli vuorossa seuraavana. ”Puusta puuhun” kuului radan nimi.
Heti alkuun pitäisi pudottautua ”kalliolta alas” liukuvaijerin kyytiin, joka johdattaisi edessä olevan männyn latvaan. Siinä oli sitten pakko kuumotella hetki, koska vaijeri kulki ainakin 10 metrin korkeudessa. Suljin silmät ja päätin tiputtautua liukuvaijerin vietäväksi. Edessä olevan mäntyyn rakennettu tasanne alkoi lähestyä uhkaavasti – ja mäntyyn kiinnitetyt pehmusteet sitäkin nopeammin. Tummmm… hetkeä myöhemmin tumahdin mäntyä päin ja sain juuri ja juuri tartuttua siitä kiinni.
Seuraavan vuorossa ollut Ilkka ei ollut yhtä onneksi. Tilanteelle ei olisi saanut nauraa (anteeksi Ilkka), mutta en voinut pidätellä hymyä. Ilkka ei siis saanut puusta kiinni ja liukui vaijeri pitkin takaisin jääden roikkumaan kallionkielekkeen ja männyn väliin. Siinä se Ilkka sitten kelaili itseänsä käsipelillä kohti mäntyä.
Tässä vaiheessa sisäinen Tarzanini oli jo herännyt. Pojat olisivat halunneet jo lähteä syömään, mutta minun oli koettava se mistä oli varoiteltu jo heti Flowparkiin sisään astuttaessa – musta rata. Aluksi lähdettiin kyselemään henkilökunnalta vähän neuvoja ja vastaus oli seuraavanlainen: ” Ei se nyt mahdoton ole”. Näillä hieman ympäripyöreillä ohjeilla aloitin mustan radan ja lähdin silppaamaan köyttä ylös kohti männyn latvaa.
Oikeastaan silppaaminen taitaa olla väärä sana omalla kohdallani. Lähinnä vedin itseni ylös pelkillä käsillä. Päästyäni ylös olin jo armottoman väsynyt, mutta en voinut vielä luovuttaa. Lähdin seuraavan haasteen pariin. Liehuvia verkkoja joita pitkin piti hyppelehtiä seuraavalle männylle. Ne ylitettyä käsistä alkoi löytymään jo pientä punotusta. Tämän jälkeen päätin ottaa hieman happea ja tarkastella, kuinka pitkälle olinkaan jo oikein päässyt. Totuus löi vasten kasvoja. Olin selvittänyt vasta kaksi haastetta ja edes oli vielä vähintään viisi – heiluvia renkaita, risteäviä vaijereitä ja riippusilta.
Päätin luovuttaa. Kunto ei ole ihan teinivuosien Tarzan-tasolla, joten minulle jäi kaksi vaihtoehtoa. Häntä koipien välissä pyytää henkilökuntaa ”pelastamaan” minut tai sitten lähteä takaisin päin eli uudelleen ohittaa ne 10 armotonta heiluvaa. Ja kyllähän sitä lopulta takaisin selvittiin.
Täytyy kyllä antaa henkiset yläfemmat Flowparkille – onnistuit vakuuttamaan minut. Koko perheen Flowpark sai puolelleen myös epäilevän itseni eli 25-vuotiaan perusurheilullisen nuoren. Seuraava haaste onkin houkutella tyttöystävä mukaan – ainakaan tätä tekstiä ei parane näyttää, jos haluan saada hänet mukaan. Sitä varten olisi pitänyt testailla sinisiä ja vihreitä ratoja – ne ovat niitä missä saa hyvän alkutuntuman. Täytyy kuitenkin yrittää, koska kiipeiltävää jäi vielä seuraavaan kertaan. Se musta rata…
Tommi Salenius,
Kirjoittaja on ElämysLahjojen hakukonemarkkinoija, joka keräilee hetken voimia läppärin ääressä ennen seuraavaa Flowpark vierailua.