2013 kesällä katselin haikeana, kun taivasravintolan kokkeja hemmoteltavineen vinssattiin kohti kulinaarisia korkeuksia. Minä söin kattoremonttia varten vuokratun nostolaitteen nokassa nektariinin.
Viime kesänä kuitenkin pääsin itsekin ensimmäistä kertaa nostolle. Onni osui kohdalle Michelin-tähditetyn Postresin ravintoloitsija Samuli Wirgentiuksen muodossa. Olin tutustunut Samuliin jo Taste of Helsingissä ja odotin mielenkiinnolla mahdottoman mukavan keittiömestarin kestittäväksi pääsyä.
Perhosten lisäksi vatsassa kutitteli kupliva ja kasvoja auringonpaiste. Samuli veisteli letkeästi heti kättelyssä laskevansa sen varaan, että kaikki jännittävät kuitenkin sen verran, ettei kukaan muista jälkeen päin mitä tuli syötyä. Haha, as if. Runsaasta juomatarjoilusta huolimatta makunystyt eivät päihtyneet puuduksiin. Ruokailu oli nautinto kaikin puolin.
Ja se oli erilaista. Ruoka-annoksia taivasravintolaan suunniteltaessa pitää ottaa huomioon monia sellaisia asioita, jotka tavallisissa ravintolatiloissa eivät ole oleellisia lainkaan. Kuinka nopeasti annos jäähtyy matkalla halki tuulen ja tuiskun? Pysyykö se kasassa yläilmojen tuiverruksessa, vai singahtavatko mousset ja muruset asiakkaan naamalle kuvun noustessa? Ymmärrän mainiosti, ettei ruoka voi olla täysin samanlaista kymmenien metrien korkeuteen kohotettuna kuin suojaisassa ravintolasalissa, jossa lautasille voi pipertää ja kihartaa vaikka mitä herkistelyjä. Silti mielestäni annokset olivat varsin kunnianhimoisesti ja kauniistikin toteutettuja. Samuli onkin taivaisena kokkina jo vanha tekijä, sillä mies oli ensimmäistä kertaa taivaisena kokkina jo vuonna 2011 Tallinnassa.
Koska kyseessä oli Postresin keittiömestari, odotin kaipaillen nimenomaan jälkihyvää. Lasipurkkiin pakatut marjaiset ja maltaiset maut herkistivät hyvinkin.
Nosto oli kokonaisuudessaan elämys. Aurinko, korkeus, tuuli varpaissa, rakas kotikaupunki lintuvinkkelistä ihailtuna aivan kääpiön jalkojen juuressa. 40 metrin korkeuteen kohotetun matalahkon ihmisen olo ei olisi voinut olla paljon rennompi, vaikka pelivälinettä tulikin alkuun ehkä rutistettua hieman tavallista napakammin tipauttamisen pelossa. Oli rauhallinen hetki nauttia ruoasta aivan paikallaan. Tavallaan oli tietenkin pakkokin. Hyvä minunkin on joskus olla ryysimättä köökin puolelle putki tanassa. Toisaalta tein sen jo ennen nostoa ja uudestaan noston jälkeen, jehna.
Kulmapaikka oli hyvä kuvien ottamiseen, mutta koska kokki sijaitsee keskellä ravintolakoria, ei jakkaraltani käsin isommasti höpötelty. Onneksi olin ehtinyt jututtaa Samulia jo Helsingissä. Ja ehkäpä jossain vaiheessa tulee tilaisuus jutustella ja nautiskella herran herkuista maanpäällisesti Postresissa.
Koska meillä oli hyvä vinssausputki päällä, suuntasimme seuraavalla viikolla Helsinkiin. Tällä kertaa nautimme aamiaista Rautatientorin yllä. Keli helli silloinkin.
Jo Tampereen päästä tutut tyypit pitivät korkeuksissa hyvää meinikiä yllä. Samoin tekivät pari lasillista cavaa. Kokkia emme kyytiin saaneet, sillä hän hallinnoi taivasravintolaa ainoastaan lounaalla ja illallisella. Kävin kuitenkin jututtamassa G.W. Sundmansin Matti Jämseniä aamiaistelun jälkeen.
Tämä oli Matin neitsytmatka taivasravintolan ruorissa. Mies kertoi olleensa annoksia suunnitellessaan tinkimätön niin ruoan makujen kuin koostumuksenkin suhteen. Samanlaista kuin ravintolassakin, joten kunnianhimoisella meiningillä mentiin. Matti on muutenkin yksi Suomen kokkitaivaan supermiehistä. Hän edustaa Suomea jälleen tulevassa Bocuse d’Or -maailmanmestaruuskilpailussa Lyonissa. Edellisen kerran Matti kisasi vuonna 2011 ja sijoittui viidenneksi. Kukaan suomalainen ei ole aikaisemmin sijoittunut tuossa maailman arvostetuimmassa kokkikisassa yhtä korkealle, mutta se ei Jämsenille riitä. Mies tähtää korkeuksiin. 50 metrissä killuvasta taivasravintolasta on hyvä ottaa vauhtia.
Dinner in the Sky on Suomessa Stoptelttojen järjestämä, mutta paikkoja saa ostaa myös ElämysLahjat.fi:n kautta. ElämysLahjoilla on muuten taivasruokailun lisäksi muitakin mielenkiintoisia kokemuksia tarjolla uusien kulinaaristen tai muuten vaan kohottavien kokemusten nälkäisille.
Teksti: Ronja Honko
Alkuperäinen artikkeli (julkaistu kirjoittajan luvalla):