ElämysRacing – ainutlaatuinen moottoriurheilupäivä

”Moottoriurheilu on vaarallista. Olet alueella omalla vastuullasi!” Olemme vasta lähestymässä Alastaro Circuitia, kun tien varrella kököttävä keltainen kyltti jo huutelee paljonpuhuvia varoituksia. Nielaus.

 

Kello lähestyy puoltapäivää Loimaaseen nykyisin kuuluvalla Alastarolla. Luvassa on neljä tuntia ElämysLahjojen järjestämiä autourheiluelämyksiä. Päivä on kuuma – ratarakennuksen suuri digitaalinäyttö näyttää parhaimmillaan 27 celsiusastetta – mutta onneksi laaja pilvipeitto hillitsee hellettä ja hikikarpaloita.

 

Paikalle saapuneet ihmiset pääsevät valitsemaan neljän vauhdikkaan kyydityksen välillä riippuen siitä, haluavatko he kiihtyä sataseen sekunnissa dragsterin takapenkillä, kokea 700 hepan hirnahtelut Nascar-autossa, lähteä hallittuun luisuun huippuunsa viritetyssä Nissanissa vai tuntea kurvit mahanpohjassa Formula 3 -tyyliin.

1G9A1309

Autot vuorottelevat moottoriradalla. Välillä pitkänokkainen dragster viuhahtaa ElämysLahjojen katoksen ohi täyttäen hetkellisesti tärykalvot tärinällä, toisinaan drifting-auto heittelehtii ohitse leyhytellen palaneen kumin käryä ympäriinsä. Renkaat ulvovat, vinkuvat ja kirkuvat. Pärinä, rutina ja revitys täyttävät ilman. Ihmisiä on paikalla kiitettävästi, ja kyydissä vastikään käyneet tunnistaa pilkkeestä silmissä, virneestä huulilla sekä juuri ja juuri erottuvasta tärinästä jaloissa.

 

Minulle on varattu F3-kyyditys. Punaista vauhtihirmua ohjastaa mukava ja luotettavan oloinen liettualainen kuski nimeltä Rokas Markevičius. Olen nähnyt hänen ajavan radan ympäri lukuisia kertoja ennen omaa vuoroani, joten pelko ei korvenna kurkkuani. Arempi asennoituminen olisi ymmärrettävissä, sillä olin vain pari viikkoa aiemmin mukana ulosajossa tuiki tavallisella moottoritiellä. Silloin oli hengenlähtö lähellä, mutta kuin ihmeen kaupalla vältyimme henkilövahingoilta. Reissu jäi viimeiseksi vain Mersu-vanhukselle.

DSC01522

Vasta siinä vaiheessa, kun minut istutetaan Rokasin taakse auton kyytiin ja joka puolelta esiin luikertelevat punaiset turvavyöt kiristetään ylleni, tunnen hengitykseni kiihtyvän. Näen välähdyksenomaisen muiston itsestäni istumassa pelkääjänpaikalla, kun Mersu kiitää vastaantulevien kaistan kautta pöpelikköön. Näen, kuinka tarraan vaistomaisesti kiinni sekä kuskista että Mersun ovesta ja valmistaudun törmäykseen – ja kenties kaiken loppuun. Mielikuvitukseni heittää lyhyitä kuvauksia siitä, miltä sama saattaisi näyttää Formula 3 -autolla.

 

Hengitän syvään ja työnnän alitajunnan kokoon kursimat pelottelut pois mielestä. Nyt mennään eikä meinata!

892519_672840122745102_732125253_o

Rokas rullaa radalle ja painaa tallan pohjaan. Ensimmäinen mutka sieppaa reippaasti mahanpohjasta. Nopeasti kehoni kuitenkin tottuu vääntöön. Kypärä heilahtelee ilmavirran käsittelyssä. Katselen typerästi virnuillen ympärilleni Rokasin kaarrellessa, jarrutellessa ja kaasutellessa ammattimaisesti. Upeaa!

DriftingKuva1

Tulemme loppu- ja lähtösuoralle. Niko Pesosen ohjastama drifting-auto kurvailee edellämme, joten posotamme valkoisen savuverhon läpi. Savua renkaistaan syöksevä takavetoinen Nissan Skyline ilmestyy vuorotellen näkökenttääni Rokasin kypärän molemmin puolin.

892519_672840126078435_245299424_o

Päästyään suoran loppuun Rokas kurvaa tietä antavan Pesosen auton ohi, ja toinen kierros pääsee vauhtiin. Kolme kierrosta hilkun verran alle kolme kilometriä pitkällä radalla tärisyttävät kehoa ja mieltä. Mieli olisi kernaasti hurauttanut pari ylimääräistäkin kertaa radan ympäri, mutta jännittynyt keho kiittää, kun Rokas ohjastaa auton lopulta pois vauhdin hurmasta ja takaisin lähtökuoppiin.

 

Saatuani kypärän päästäni ja vyöt yltäni kättelen hymyilevää Rokasia. Meillä ei ehkä ole yhteistä kieltä, mutta Rokas tietää varmasti tunteeni. Pilke silmissäni, virne huulillani ja aivan aavistuksen verran vapisten askellan sivuun ja annan vuoron seuraavalle hurjapäälle.

 

Ulosajon jälkeen vahvin tunne oli, että on hienoa olla elossa. Tunnen jotain samansuuntaista nytkin, mutta henkiinjäämisen sijaan se johtuu uudesta kokemuksesta – eikä tällä kertaa tarvitse istuskella moottoritien varrella odottamassa hinausautoa ja poliisipartiota.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arttu Salminen
Freelance-kirjoittaja

 

Dinner in the Sky – taivaallinen illallinen Helsingissä

Tepastelen perjantai-iltana Rautatientorille. Niko on soittanut minulle tuntia aiemmin hyvien uutisten kera. Kello kahdeksan kattaukseen on vielä avoimia paikkoja, joten pääsen ruokailemaan blogikirjoitusta vastaan.

 

Valtava nosturi jököttää torilla ja kannattelee tulevaa ruokailupöytääni 50 metrin korkeudessa. Näen punapaitaisen Nikon valkoisen telttarakennelman edustalla jakamassa ElämysLahjojen flaikkuja. Teltan sisäpuoli on sisustettu punaisella matolla ja pehmeillä sohvilla. Tyylikkäästi pukeutunut ja korvanapilla varustettu vahtimestari pitää yllä järjestystä. Sidon takkuni takaa kiinni ja mietin, olisiko minun pitänyt pukeutua vähän paremmin. Onneksi kukaan ei sentään ole ykkösissään, vaan muillakin ruokailijoilla on rennot vetimet.

 

Kokemus alkaa prameasti käynnillä Premium Bajamajassa. Kunnollinen WC-pönttö ja juokseva vesi. Kyllä kelpaa tyhjennellä rakkoa. Voisi olla noloa kesken ruokailun pyytää koko seuruetta laskeutumaan maan kamaralle pissahädän takia.

 

Kohti itse ruokapöytää. Mukava virolainen heppu kiinnittää minut valjailla rallituolia muistuttavaan istuimeeni. Hän kyselee auliisti, onko minulla mukava asento, ja vastailen tyytyväisenä. Myöhemmin ylhäällä huomaan, etten koeajanut kiinnityksiäni riittävästi. Olen piirun verran liian kaukana pöydästä ja pelkään koko ajan pudottavani haarukallisen herkkuja syliini – tai alas Rautatientorille epäonnisen ohikulkijan niskaan.

 

Nosturi alkaa hilata meitä yläilmoihin. Kokkinamme on ranskalainen Michelin-kokki Alexandre Gauthier. ”Ranskalainen Michelin-kokki.” Siinäpä vasta kolme sanaa, jotka yhdessä muodostavat kunnioitusta herättävän ja herkullisen nimikkeen. Myöhemmin tarkistan tyypin taustat, ja hänen perheravintolansa La Grenouillère on tosiaan saanut Michelin-tähden. Yhden vain, mutta se riittänee vallan mainiosti. Hieman petyn huomattuani, että raflalla on nettisivut ja varauksia voi kysellä sähköpostitse. Olin elänyt siinä uskossa, että saadakseen puhelinnumeron, josta voi ujosti kysellä pöytävarausta ranskalaiseen Michelin-ravintolaan, täytyy vähintäänkin tuntea hovimestarin serkun kaima. Mutta nettisivut ja kaikkea! Sivusto on kuitenkin äärimmäisen tyylikäs, ja ravintolan ohessa on jonkinmoinen majoitusmahdollisuus, joten annettakoon tämä nykyaikaisuus anteeksi.

 

Alexandren – hän hymyili minulle ystävällisesti jossain vaiheessa, joten olen varma, että olemme sinuttelu-asteella – lisäksi taivaalla meitä kestitsevät yksi suomalainen ja yksi jenkkienkkua reippaasti haasteleva apulainen.

 

Pyörin sivuille sen verran, mitä tuoli antaa myöten ja ihastelen Helsinkiä lievästi sanottuna uudesta perspektiivistä. Ylhäällä tuulee jonkin verran, ja osaksemme on harmillisesti sattunut viikon ainoa pilvinen päivä. Pari sadekuuroakin ropisee katokseemme. Fiksuna miehenä olen jättänyt hupparini alas, mutta suomalainen apujamppa ojentaa minulle pehmoisen viltin, jonka ylleni kietaistuani tunnen oloni lämpimän miehekkääksi. Myös tarjoiluun kuuluvat alkoholit itse makupaloista puhumattakaan lämmittävät kehoa ja mieltä.

IMG_1545

Alkujuomaksi meille kaadetaan jotain kuplivaa ja maistuvaa, ja kiiltävän kuvun alta paljastuu ensimmäinen ruokalajimme eli merikrottia avokadolla. Puheet hienostoravintoloiden annosten pienuudesta pitävät paikkansa. Mutta ei tänne posket pullollaan mättämään tultukaan vaan kokemuksen ja aistinautintojen perässä. Kiittelen silti itseäni siitä, että söin muutamaan tuntia aikaisemmin tuhdin annoksen tomaattikastikepastahässäkkää, jonka ainekset maksoivat ainakin kaksi euroa.

 

Merikrotin suolaisuus ja avokadon pehmeys tanssivat sulavasti yhteen alkuruoassamme. Seuraavana vuorossa on hanhenmaksaa ja raparperia. Jonkinlainen huokoinen ja rapea leivänpalanen kietoo ainekset kokonaisuudeksi, ja pohdin hetken, voiko laitoksen syödä sormin. Eteemme oli kuitenkin katettu kolmet aterimet ynnä jälkiruokalusikka, joten kilpaa kiitävät aivosoluni päättelevät, että kaikki neljä ruokalajia kuuluu syödä aseilla.

 

En ole koskaan ennen maistanut foie grasia, tuota yläluokkien laardia. Suomessa hanhien pakkoruokkiminen maksan kasvattamiseksi on kiellettyä, joten voinen nauttia snobiherkun puhtoisen omantunnon kera. Ei minusta ehkä hanhenmaksan suurinta fania tule, mutta rasvainen ja makea aines sopii hyvin osaksi raparperin kirpeän maun viimeistelemää ruokalajia.

 

Jostain alkaa kuulua soitantaa ja laulantaa. Leijuvan ruokailupöytämme vierelle nousee koppi, jossa naislaulaja tulkitsee kauniisti Oasista kitaristin säestyksellä. Perussettiä.

 

Jossain välissä meille kaadetaan punaviiniä, jonka loistavuudesta jaksan jankuttaa vieressäni istuvalle Nikolle. Tummanpuhuva, syvältä kouraiseva aromi. Makunystyni kumartavat syvään ja huutavat: ”We’re not worthy!” Ja lisää kumartelua on luvassa.

IMG_1549

Kolmas ruokalaji – joka käsittääkseni on myös pääruoka – on kyyhkystä ja vihreää vehnää. Kyyhkysen koipi kynsineen kaikkineen lepää lautasella. Ehkä vähän hätkähdyttävä näky, mutta mielestäni on vain oikein muistaa, mitä todella syö. Ja me syömme suussa sulavan pehmeää kyyhkystä. En tiedä, mitä hittoa vihreä vehnä on, mutta ainakin se sopii erinomaisesti murean kyyhkysen kaveriksi. Päässäni pyörii, ja osa makunystyistäni saa slaagin ja kuolee onnellisena. Juon lisää punaviiniä ja pelkään, että silmistäni ja korvistani alkaa pian valua kultaista hunajaa.

IMG_1550

Jälkiruoaksi – sen ainesten hakemisen vuoksi käväistään pikaisesti maan pinnalla – on konjakkia ja mansikka-marenki -leikittely! Konjakki on ihanan, mutta ei tungettelevan makeaa ja mansikkaherkku kaksinkerroin.

 

Neljäs ja viimeinen ruokalaji on nautittu, ja tunnin kestänyt taivastelu päättyy. Pöytämme laskeutuu pehmeästi alas. Kokkikolmikkomme saa ansaitut aplodit, ja sama kohtelias virolaismies irrottaa valjaani. Vielä pikainen visiitti toilettikoppien aateliin. Hehkutan hetken Nikolle pienen hiprakan kirvoittamin sanankääntein elämyksen mahtavuutta, ennen kuin poistun kevyin askelin torilta. Unohtumattoman kokemuksen jälkeen tuntuu kuin leijuisin ilmassa – joskaan en enää ihan 50 metrin korkeudessa.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arttu Salminen
Freelance-kirjoittaja