Kilpikonnana jänisten joukossa

Elämyksen valinta

Kesä oli ollut sateinen, joten kaipasimme hieman piristystä ElämysLahjoilla. Markkinointipäällikkömme Jonin ja hakukonemarkkinoija Tommin kanssa pohdimme, että mikä elämys sopisi hyvin sateisellekin kesäsäälle. Mielessämme kävimme läpi SUP-lautailut ja pienlentokonelennätykset, kunnes Jonilla välähti. Kartingia meidän tiimimme ei ollut päässyt vielä kokeilemaan. Kartingin etuihin lukeutui se, että sitä oli mahdollista ajaa sisätiloissa hallissa, mikäli ulkona sattui satamaan.

karting elämyslahjat

Ilkka ja Tommi lähdössä radalle.

Tunnelmia ennen ajoa

Tunnelmat ennen Turku Kartingiin saapumista olivat jännityksensekaisia. Tiesin, että osaan ajaa, mutta kevyen ja nopeasti kiihtyvän auton ohjastamisesta kapeilla ja mutkikkailla kilparadoilla minulla ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta. Uhkakuvana mielessä siinsi raju törmääminen ajorataa ympäröivään rengasvalliin. Suuria ennakko-odotuksia minulla ei ollut siitä, mitä tuleman piti. Tiesin kuitenkin kartingia kokeilleiden tuttujen kertomusten perusteella, että luvassa olisi elämys, josta ei puutu vauhtia ja jännittäviä tilanteita.

Alkuvalmistelut ennen ajoa

Ennen karting-hallin ajoradalle menemistä noudettiin ajohaalarit ja ajokengät. Väärän kokoisen haalarin ajautuminen XXL-kokoisten haalareiden joukkoon aiheutti sen, että puin päälleni pari numeroa liian pienet haalarit. Iso mies vääränkokoisiin haalareihin sulloutuneena sai aikaan Jonissa ja Tommissa tahattomia naurunpurskahduksia. Lopulta oikeankokoiset ajohaalarit ja kengät kuitenkin löytyivät.

 

Ajoradan reunalla

Kun saavuimme pukutiloista karting-hallin ajoradan reunalle, levisi sieraimiin tutun tuntuinen pakokaasun tuoksu. Samalla sydämen syke tuntui kiihtyvän ikään kuin valmistellakseen elimistöä tulevaa koitosta varten. Hetken ihmeteltyämme muiden kuljettajien nopeatempoista ajoa radalla, tultiin meille kertomaan ajamisen säännöt. Keltaisten valojen syttyessä tuli ajovauhti hidastaa ajoradalla juoksuvauhtiin, kuten myös silloin, jos ruutulippua heilutettiin. Ruutulipun heiluminen merkitsee myös sitä, että ajo päättyy ja autot tulee ajaa takaisin varikolle. Ajoradan reunalle saavuttaessa noudettiin myös kypärät ja kypärämyssyt.

 

Siirtyminen karting-autoihin

Sen jälkeen kun edellinen kolmen hengen porukka sai ajamisen lopulta päätökseen, oli meidän vuoro hypätä rattiin. Ensimmäisenä varikolla olevaan autoon asettui Tommi, toiseen minä ja kolmanteen Joni. Ensikertalaisina saimme ratavahdilta neuvon ajaa ensimmäiset kierrokset rauhallisesti. Autot nykäistiin käyntiin. Mielessäni kävin läpi kaasu- ja jarrupolkimien sijainnin ja mietin ajotaktiikkaa ensimmäisille kierroksille. Ennen liikkeellelähtöä kuulin Jonin ihmettelevän selkäni takana, että missä karting-autoissa sijaitsee turvavyö. Hymyilin hieman, koska tiesin, että Turku Kartingin karting-autoissa ei ole turvavyötä.

 

Keskinäinen ajokisa

Liikkeelle lähteminen sujui ongelmitta. Ensimmäiset kolme kierrosta ajoin jopa ylivarovaisesti ratavahdin neuvoja noudattaen ja Joni ja Tommi ohittivat minut varmaan kaksi kertaa jo muutaman ensimmäisen kierroksen aikana. Vaikka pyrin lisäämään nopeutta kierros kierrokselta, en pysynyt Jonin ja Tommin vauhdissa. Saatoin vain ihailla ohi kiitävien tovereiden taidokkaita ajolinjoja. Olen ajotyyliltäni hieman varmanpäälle pelaaja ja se kostautui hitaina kierrosaikoina. Jonin ja Tommin rohkeat ajolinjat ja taidokkaat kiihdytykset kantoivat selvästi hedelmää ja toimivat omaa maltillista ajotyyliäni paremmin. Minut ohitettiin useita kertoja 10 minuuttia kestävän ajon aikana.

Lopulta ruutulippu heilahti ja meidät komennettiin varikolle. Oli aika vertailla tuloksia. Siinä missä toverini ajoivat 25 sekunnin kierrosaikoja, olivat omat kierrosaikani 30 sekunnin luokkaa. Suorastaan hävetti katsoa tuloksia. Tunsin itseni Jänis ja kilpikonna –sadun kilpikonnaksi, kuitenkin sillä erotuksella, että tällä kertaa kilpikonna ei voittanut.

 

Tunnelmointia ennen poislähtöä

Pukuhuoneessa löysimme vielä penkille jätetyt laput meitä edeltäneiden kuljettajien kierrosajoista. Saimme havaita olleemme melko hitaita ajajia. Meitä edeltäneet kuljettajat olivat kellottaneet lähellä rataennätystä olevia 21 sekunnin kierrosaikoja.
Ennen lähtöä Turku Kartingista kävimme myös ihmettelemässä laajaa ulkorataa, joka oli vierailumme aikana kuitenkin suljettu. Syynä siihen oli vesisade ja sen aiheuttama radan lammikoituminen. Joni ja Tommi keskustelivat ajointoa puhkuen siitä, millaisia ajolinjoja laajalla ulkoradalla kannattaisi valita ja kuinka kovaa radalla voisi päästä ajamaan. Itse en ollut niin innoissani, koska olin menettänyt vauhdinnälän jo sisäradalla ajaessani. Toisaalta itseänikin jäi vähän mietityttämään, että millainen leveämpi ja pidempi ulkorata olisi ollut ajaa. Yksissä tuumin päätimme, että tänne täytyy tulla vielä joskus uudestaan testaamaan ulkorata.
Ajamisessa yllätti sen fyysisyys. Rattia sai kääntää aivan tosissaan jyrkimmissä kurveissa, mikä tuntui myös ajon jälkeen hauislihaksissa siitäkin huolimatta, että allekirjoittanut ei ole kovin heiveröinen.

 

Suositukset

Tämän kokemuksen pohjalta voin suositella vilpittömästi elämystä myös muille. Kapeilla radoilla vauhti tuntuu lujemmalta kuin se todellisuudessa onkaan ja jännittäviä tilanteita riitti koko rahan edestä. Vaikka 10 minuuttia voi kuulostaa lyhyeltä ajo-ajalta, ei se todellisuudessa ole sitä. Ratin takana 10 minuuttia tuntuu yllättävän pitkältä ajalta. Laji sopii näköjään hyvin myös naisille, sillä meidän jälkeen ajoradalle saapunut naiskuljettaja ajoi varsin nopeita kierrosaikoja.

 

Ilkka, elämysharjoittelija

 

Matka (omille) äärirajoille

Suurempia kuvia artikkelin lopussa.

Suurempia kuvia artikkelin lopussa.

ElämysLahjojen markkinointipäällikkönä ei ole aina helppoa. Joskus joutuu esimerkiksi töihin lauantaina. Hyvänä puolena siinä on, että tällaiset työkeikat ovat yleensä elämysten testaamista.

 

Tällä kertaa meidät kutsuttiin Rockmotorsportin järjestämään ajourheilupäivään Virtasalmen Motoparkissa. Seppo halusi, että saamme omakohtaisesti kokea myynnissä olevan Radical-ajoelämyksen. Koska samaan aikaan Helsingin tiimi oli pitämässä huolta asiakkaista meidän omassa Ferrari-tapahtumassamme, elämystestaajan tehtävä lankesi minulle.

 

Lähtö

Päivä alkoi matkustamalla Onnibussilla Turusta Helsinkiin. Nämä yhteydet ovat muuten käteviä ja edullisia – junaa vastaavaa matkustusajalla on mahdollista päästä n. viidellä eurolla Turusta Helsinkiin.

 

Kampista otin taksin Malmin lentoasemalle, jossa tapasin matkakumppanini Rainerin ja Thomaksen. Lensimme heidän Piper Lance II -kevytlentokoneellaan Varkauden lentoasemalle. Tom kertoi koneesta seuraavaa: se on amerikkalainen, valmistusvuosi 1979, 6-paikkainen Lance II, paino 1600 kg, nopeus 140 solmua, teho 300 hv, varustettu kuusisylinterisellä ruiskumoottorilla, joka kuulemma mahdollista lentämisen myös pää alaspäin suunnattuna (olin iloinen ettei näin kuitenkaan tehty…).

 

Noin tunnin kestoisella matkalla kohtasimme turbulenssia jonkin verran. Tom lensi kuitenkin hyvin ja luotettavasti, ja saatoin siksi torkkua koneessa turvallisin mielin n. 20 minuuttia. Perillä Varkaudessa odottelimme noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen Seppo haki meidät lentoasemalta. Veimme Tomin hotelli Oscariin Varkauden keskustaan.

 

Sitten ajoimme Motoparkiin.

 

Motoparkissa

Paikalla Motoparkissa oli runsaasti autoja ja ihmisiä, ja tapahtuma vaikutti hauskalta ensi metreistä alkaen. Mukana oli useita hienoja autoja: joukossa nähtiin mm. Ferrareita, Formula-autoja (Heinz Harald Frenzenin käytössä ollut Arrows-tallin auto ja Eddie Irvinen Jaguar-tallin auto) Sekä tietysti kaksi kappaletta Radical-autoja, joista toisessa oli minun tarkoitus olla kyyditettävänä. Tarkemmin ottaen tämä auto oli Radical SR8, joka on erittäin kevyt ja aerodynamiikaltaan edistynyt kulkupeli.

 

Varttuessani nuo edellä mainittujen Formula 1 -kuljettajien nimet olivat tulleet tutuiksi televisiolähetyksistä, ja olikin erikoisen hieno tunne nähdä heidän entiset ajopelinsä käynnistettävän ja ampaisevan hurjaa vauhtia ajoradalle. Se miellytti myös muuta yleisöä, sillä autojen käynnistymistä edelsi harras tunnelma ihmisten kerääntyessä ympärille tätä ihmettä todistamaan.

 

Ruokailin pikaisesti ja laitettuani päälle ajohaalarit ja kypärän asetuin odottamaan kyyditysvuoroani. Tuntui jännittävältä kulkea ”varikon poikki” ajohaalarit päällä. En kuitenkaan ollut vuorossa heti, vaan jouduin odottelemaan kyyditysvuoroani aika tovin. Siinä odotellessani seurasin muita kyyditettäviä ja ilokseni huomasin, että myös naiset uskaltautuivat Radical-autojen kyytiin. Ajourheiluahan on perinteisesti pidetty miehisenä lajina, mutta kyyditettänä oli useita nuoria ja selvästi hurjapäisiä naisia. Kuitenkaan mikään jonka muiden kyyditettävien kasvoilta näin ei saanut minua pelkäämään – päin vastoin, kasvoilta paistoi ilo ja jännitys hurjan rata-ajelun jälkeen.

 

Viimen koitti myös minun vuoroni. Ajajana oli Jani Hjerppe, joka on osallistunut kilpa-ajoihin Suomen lisäksi useassa maassa. Jani on taidokas kuski, ja lisäksi erittäin miellyttävä persoona.

 

Asetuin sisään autoon Janin vierelle. Kolmipistevyö kiinnitettiin tiukasti ja tämä sai aikaan turvallisen olon. Ainakaan en lentäisi pois autosta. Minua ohjeistettiin pitämään jalat suorina ja pitämään kiinni oikealla puolella olevista raiteista. Ennen lähtöä yritin sanoa Janille, ettei ajaisi niin lujaa, mutta hän ei moottorin jylinän vuoksi kuullut. Sitten ampaisimmekin jo radalle.

 

Itse ajoelämys oli paljon rajumpi mitä olin odottanut. Tässä seuraavana päivänä ylös kirjoittamani vaikutelmat:

 

– silmälasit irtosivat
– keho liimautui mutkissa penkkiin
– viimeisellä kierroksella alkoi sataa
– oksennusta oli joka puolella

 

Muistikuvieni mukaan se eteni tosiaan noin. Varikolta lähdimme pitkälle suoralle huimaa vauhtia kiihdyttäen. Heti ensimmäisessä mutkassa huomasin, että tämä ei ole leikkiä; auto nimittäin kääntyi todella nopeasti. Voimakkaat jarrut hidastivat auton salamannopeasti mutkia varten. Mutkissa G-voimat pusersivat kyyditettävän laidalta toiselle – uskoisin että hävittäjälentäjässä tunne on vastaavanlainen, mutta tavallisessa autossa sellaista ei pääse kokemaan. Korvatulpista huolimatta moottorin ääni kantautui jyristen korviin.

 

Ensimmäisen, noin minuutin mittaisen, kierroksen jälkeen olin jo aivan poikki, mutta jatkoimme vain eteenpäin toiselle kierrokselle. Meno oli niin hurjaa, että tässä vaiheessa silmälasini lähtivät korvilta ja lensivät niin sanotusti poskelle. Tunsin jo suorastaan pakokauhua ja halusin kovin päästä autosta pois. Mutta Jani vain painoi kaasua ja kiihdytti entistä kovempaan vauhtiin.

 

Kolmannella kierroksella huomasin kypärään ilmaantuvan pieniä sadepisaroita. Jani hiljensi hieman vauhtia ja kierroksen lopussa ajoimme pois – sateella ei voinut jatkaa.
Loppusuoralla vatsani viimein antoi periksi ja oksensin. Jani ei tainnut tätä edes huomata, vaan ohjeisti minut vain irroitettavan autosta.

 

Ajon jälkeiset muistikuvani ovat selkeät, mutta en muista huomanneeni kenenkään lähteneen paikalta. Yhtäkkiä vain havaitsin istuvani nurmikolla polviasennossa sateen kevyesti tullessa alas ja muiden jo lähteneen purkamaan ajojärjestelyjä. Eräs Rocksportmotorin tiimin jäsen tuli tiedustelemaan vointiani ja toi hieman paperia. Janikin tuli paikalle ja ihmeekseni sanoi ettei ollut valitettavasti päässyt vielä täyteen vauhtiin sateen keskeyttäessä meidät. Tähän en voinut vastata mitään – kiitin vain
mielessäni Jumalaa tuosta sateesta, joka oli pelastanut minut ainakin yhdeltä kierrokselta sietokykyini äärirajojen tuolla puolen.

 

Jälkeenpäin

Radical-kyydityksen jälkeen maailma pyöri silmissäni. Tapasin Sepon ajoradan VIP-tiloissa jokusen hetken päästä ja hän tarjosi minulle Jaffa-pullon, josta otin pienen huikan. Muilla seurueen jäsenillä oli kuitenkin jo kiire joten pikaisen WC-käynnin jälkeen lähdimme ajamaan pois Motoparkista. Matkan aikana oksensin vielä puolen tusinaa kertaa.

 

En voinut ajatellakaan lentämistä takaisin Helsinkiin, joten pyysin matkakumppaneitani jättämään minut johonkin sijaintiin, josta voisin ottaa junan Turkuun. He jättivät minut Pieksämäen juna-asemalle – kiitin kyydistä ja pahoittelin aiheuttamaani viivästystä.
Matkakumppanini siis jatkoivat matkaa. Sillä päivällä ei kuitenkaan ollut enää junia Turkuun – ehkä onneksenikin, koska maailma vielä hieman pyöri silmissäni – ja näin päätin jäädä Pieksämäkeen yöksi.

 

Hetken kävelyn ja paikallisen R-Kioskin myyjän ystävällisten neuvojen jälkeen onnistuin löytämään Hotelli Savonsolmun, joka sijaitsee kauniissa maisemissa Lampolahden ja Asemalahden välissä. Tänne jäin, aivan rättiväsyneenä. Illalla tosin tuli Mestareiden liigan finaali, jonka jaksoin katsoa (valitettavasti Juventuksen pelin taso ei vetänyt vertoja Barcelonalle).

 

Loppupäätelmät

En ole koskaan ennen ollut näin nopeassa kyydissä. Ajoin erittäin nopeaa Ariel Atomia Prahan liepeillä Tsekissä, enkä kokenut siinä minkäänlaista pahoinvointia, ainoastaan vauhdin ihanuutta. En ole myöskään koskaan oksentanut tai tuntenut pahoinvointia autossa – päin vastoin, pystyn esimerkiksi työskentelemään autokyydissä, mikä ei onnistu kaikilta. Siitä huolimatta minulla ei ollut mitään saumoja kestää saamaani kyyditystä.

 

Voinko siis suositella tätä kokemusta? Se riippuu. Jos olet minun kaltaiseni ja äärimmäiset kokemukset huimaavat sinua liiaksi, en uskalla suositella sitä sinulle. Sinulle suosittelen silloin esimerkiksi omaa lempielämystäni, illallista pimeässä. Mutta: jos sen sijaan olet hurjapää ja pidät esimerkiksi vuoristoradoista, tämä kokemus antaa sinulle huiman adrenaliinirysäyksen ja tunnet varmasti olevasi elossa. Sillä Radical-kyyditys on juuri kuin vuoristorata-ajelu, ainoastaan eroten siinä, että se järjestetään maan päällä.

 

Olen kertonut edeltävässä niin tarkasti kuin muistan miltä eilinen tuntui. Tältä siis tuntuu ylittää omat äärirajansa. Se on pelottavaa, mutta kuitenkin hyvä kunkin meistä jossain vaiheessa tehdä, jotta tietäisimme mihin asti yllämme. Tämän kokemuksen jälkeen kunnioitan kilpa-ajajien kykyjä huomattavasti enemmän
– televisioruudulta se näyttää kovin helpolta, mutta tiedän nyt että todellisuudessa G-voimat tekevät jo yhdestä kierroksesta haasteellisen kokemuksen. Tiedän myös, että jatkossa meiltä osallistuu näihin tapahtumiin joku muu, mahdollisesti maajohtamme Kadri, joka onkin varsinainen hurjapää minuun verrattuna.

 

Kiitokset vielä Rockmotorsportille ja Seppo Sukille kutsusta ja ymmärtäväisestä asenteesta. Kukaan ei vähätellyt minua, vaikka olinkin tietääkseni ainoa jonka vatsa petti päivän aikana. Tästä olen kiitollinen. 

 

puolassa_pieni

Joni Salminen

Kirjoittaja on ElämysLahjojen markkinointipäällikkö, joka pitää (etenkin viimeisimmän kokemuksen jälkeen) eniten rauhallisista ja rentouttavista elämyksistä.

 

Kuvat:

 

Radical-auto varikolla. Se on hieno ja vaikuttava menopeli.

Radical-auto varikolla. Se on hieno ja vaikuttava menopeli.

 

Vielä ennen ajoa kyyditettävää hymyilytti kovin

Vielä ennen ajoa kyyditettävää hymyilytti kovin.

Radical-auto radalla. Sitä on hyvin vaikea kuvata suuren nopeuden vuoksi.

Radical-auto radalla. Sitä on hyvin vaikea kuvata suuren nopeuden vuoksi.

Myös silmälasit olivat ajon jälkeen oksennuksessa.

Myös silmälasit olivat ajon jälkeen oksennuksessa.

 

Tältä näytin seuraavana päivänä. (Olo oli hyvin nöyrä.)

Tältä näytin seuraavana päivänä. (Olo oli hyvin nöyrä.)

ElämysRacing – ainutlaatuinen moottoriurheilupäivä

”Moottoriurheilu on vaarallista. Olet alueella omalla vastuullasi!” Olemme vasta lähestymässä Alastaro Circuitia, kun tien varrella kököttävä keltainen kyltti jo huutelee paljonpuhuvia varoituksia. Nielaus.

 

Kello lähestyy puoltapäivää Loimaaseen nykyisin kuuluvalla Alastarolla. Luvassa on neljä tuntia ElämysLahjojen järjestämiä autourheiluelämyksiä. Päivä on kuuma – ratarakennuksen suuri digitaalinäyttö näyttää parhaimmillaan 27 celsiusastetta – mutta onneksi laaja pilvipeitto hillitsee hellettä ja hikikarpaloita.

 

Paikalle saapuneet ihmiset pääsevät valitsemaan neljän vauhdikkaan kyydityksen välillä riippuen siitä, haluavatko he kiihtyä sataseen sekunnissa dragsterin takapenkillä, kokea 700 hepan hirnahtelut Nascar-autossa, lähteä hallittuun luisuun huippuunsa viritetyssä Nissanissa vai tuntea kurvit mahanpohjassa Formula 3 -tyyliin.

1G9A1309

Autot vuorottelevat moottoriradalla. Välillä pitkänokkainen dragster viuhahtaa ElämysLahjojen katoksen ohi täyttäen hetkellisesti tärykalvot tärinällä, toisinaan drifting-auto heittelehtii ohitse leyhytellen palaneen kumin käryä ympäriinsä. Renkaat ulvovat, vinkuvat ja kirkuvat. Pärinä, rutina ja revitys täyttävät ilman. Ihmisiä on paikalla kiitettävästi, ja kyydissä vastikään käyneet tunnistaa pilkkeestä silmissä, virneestä huulilla sekä juuri ja juuri erottuvasta tärinästä jaloissa.

 

Minulle on varattu F3-kyyditys. Punaista vauhtihirmua ohjastaa mukava ja luotettavan oloinen liettualainen kuski nimeltä Rokas Markevičius. Olen nähnyt hänen ajavan radan ympäri lukuisia kertoja ennen omaa vuoroani, joten pelko ei korvenna kurkkuani. Arempi asennoituminen olisi ymmärrettävissä, sillä olin vain pari viikkoa aiemmin mukana ulosajossa tuiki tavallisella moottoritiellä. Silloin oli hengenlähtö lähellä, mutta kuin ihmeen kaupalla vältyimme henkilövahingoilta. Reissu jäi viimeiseksi vain Mersu-vanhukselle.

DSC01522

Vasta siinä vaiheessa, kun minut istutetaan Rokasin taakse auton kyytiin ja joka puolelta esiin luikertelevat punaiset turvavyöt kiristetään ylleni, tunnen hengitykseni kiihtyvän. Näen välähdyksenomaisen muiston itsestäni istumassa pelkääjänpaikalla, kun Mersu kiitää vastaantulevien kaistan kautta pöpelikköön. Näen, kuinka tarraan vaistomaisesti kiinni sekä kuskista että Mersun ovesta ja valmistaudun törmäykseen – ja kenties kaiken loppuun. Mielikuvitukseni heittää lyhyitä kuvauksia siitä, miltä sama saattaisi näyttää Formula 3 -autolla.

 

Hengitän syvään ja työnnän alitajunnan kokoon kursimat pelottelut pois mielestä. Nyt mennään eikä meinata!

892519_672840122745102_732125253_o

Rokas rullaa radalle ja painaa tallan pohjaan. Ensimmäinen mutka sieppaa reippaasti mahanpohjasta. Nopeasti kehoni kuitenkin tottuu vääntöön. Kypärä heilahtelee ilmavirran käsittelyssä. Katselen typerästi virnuillen ympärilleni Rokasin kaarrellessa, jarrutellessa ja kaasutellessa ammattimaisesti. Upeaa!

DriftingKuva1

Tulemme loppu- ja lähtösuoralle. Niko Pesosen ohjastama drifting-auto kurvailee edellämme, joten posotamme valkoisen savuverhon läpi. Savua renkaistaan syöksevä takavetoinen Nissan Skyline ilmestyy vuorotellen näkökenttääni Rokasin kypärän molemmin puolin.

892519_672840126078435_245299424_o

Päästyään suoran loppuun Rokas kurvaa tietä antavan Pesosen auton ohi, ja toinen kierros pääsee vauhtiin. Kolme kierrosta hilkun verran alle kolme kilometriä pitkällä radalla tärisyttävät kehoa ja mieltä. Mieli olisi kernaasti hurauttanut pari ylimääräistäkin kertaa radan ympäri, mutta jännittynyt keho kiittää, kun Rokas ohjastaa auton lopulta pois vauhdin hurmasta ja takaisin lähtökuoppiin.

 

Saatuani kypärän päästäni ja vyöt yltäni kättelen hymyilevää Rokasia. Meillä ei ehkä ole yhteistä kieltä, mutta Rokas tietää varmasti tunteeni. Pilke silmissäni, virne huulillani ja aivan aavistuksen verran vapisten askellan sivuun ja annan vuoron seuraavalle hurjapäälle.

 

Ulosajon jälkeen vahvin tunne oli, että on hienoa olla elossa. Tunnen jotain samansuuntaista nytkin, mutta henkiinjäämisen sijaan se johtuu uudesta kokemuksesta – eikä tällä kertaa tarvitse istuskella moottoritien varrella odottamassa hinausautoa ja poliisipartiota.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arttu Salminen
Freelance-kirjoittaja